 |
| Kansi: Opuspaja. |
Hannu Romppaisen vuonna 2017 ilmestynyt Kainuu 1918 on oikea aarre lukijalle, joka on kiinnostunut sekä Kainuun historiasta että sisällissodasta. Yli 600-sivuinen kirja on niin perusteellinen, että kenties olisi ollut lukijaystävällisempää tiivistää kirja 200-300 sivun mittaiseksi. Toisaalta, se mikä lukijakunnan laajuudessa hävitään, se voitetaan tuhdin tietomäärän tarjoamisessa sinnikkäille lukijoille.
Minulla on muistikuva omilta kouluajoiltani Paltamossa 1990-luvulla: kun kysäisin joskus, mitä Kainuussa tapahtui vuonna 1918, sain vastauksen, jonka sisältö oli suurin piirtein "ei sota täällä näkynyt". Onnistuin elämään melko pitkään siinä käsityksessä, että Kainuu oli jotenkin sivussa sisällissodasta. Mutta sodan satavuotismuistovuoden lähestyessä Suomessa alettiin kirjoittaa sisällissodasta ja muistella sisällissotaa todella aktiivisesti. Tähän aaltoon osuu myös Romppaisen tietokirja, jonka luettuaan kukaan ei voi olla sitä mieltä, etteikö sisällissota olisi Kainuussa näkynyt, kuulunut ja tuntunut. Esimerkiksi kotiseudultani Paltamosta lähes 7% miespuolisesta väestöstä osallistui valkoisen armeijan toimintaan. Tämän lisäksi paltamolaisia ja muita kainuulaisia osallistui punakaartin toimintaan. Monet kainuulaiset pakenivat Vienan Karjalan puolella ja matkustivat sitten etelämmäs ja päätyivät esimerkiksi Viipuriin punaisten puolelle taistelemaan.
Romppainen on tutkimuksessaan ottanut valkoisen näkökulman, hän keskittyy Kajaanin Sissi-Rykmentin toimintaan ja puhuu vapaussodasta. Sissi-Rykmentin valkoisista monet tuntuivat lähtevän nimenomaan vapaussotaan, ajamaan venäläisiä maasta pois. Taisteluissa Mäntyharjulla ja Viipurissa kainuulaiset kuitenkin havaitsivat taistelevansa enimmäkseen punaisia suomalaisia vastaan. Sissi-Rykmentin kuuluisin jäsen, myöhempi presidentti Urho Kekkonen, oli mukana sodassa lyseolaisena ja sodan kokemukset Romppaisen mukaan vaikuttivat häneen niin, ettei hän enää 1920-luvulla ollut kaikkein intomielisin suojeluskuntalainen. Minua kiinnostaa erityisesti, millaisille mutkille Kekkonen muutamaa vuosikymmentä myöhemmin meni presidenttinä idänsuhteita hoitaessaan, mutta sehän on kokonaan toinen tarina.
Romppainen pohjustaa sodan syttymistä perusteellisesti kuvaamalla kainuulaisten suojeluskuntien perustamista ja jännitteitä porvariston ja työväen välillä. Hän muistuttaa, että Kainuussa kyse ei ollut niinkään aineellisista eroista, sillä Nälkämaassa pienviljelijällä ja torpparilla meni suurin piirtein yhtä hyvin tai huonosti. Tehdastyöläisiä oli käytännössä vain Kajaanissa. Savotat sen sijaan olivat punaisen aatteen otollisia leviämispaikkoja ja mm. Paltamon Uurassa koettiin jännitteitä tämän vuoksi ja puhuttiin "polsevikeista".
Kun kirjassa päästään varsinaisten sotatoimien kohdalle, tulee rautatieverkoston merkitys selväksi. Kajaanista sotaan lähdettiin junalla ja junaliikenteen merkitys oli sodan vaiheissa suuri. Mäntyharjun taisteluissa kainuulaiset kokivat mm. Hillosensalmen taistelun, jossa punaisilla oli käytössään panssarijuna. Punaiset osuivat valkoisten ammuslaatikoihin ja järven jäällä räjähti. Räjähdyksessä menehtyi mm. paltamolainen Yrjö Aarne Leinonen. Olen lukuisat kerrat kulkenut itse junalla Kouvolan ja Mäntyharjun välissä sijaitsevan Hillosensalmen ohi, mutta en ole tajunnut matkustavani keskellä kainuulaisen sotahistorian maisemia.
Kainuulaiseen luonteenlaatuun kuuluu mielestäni tietynlainen maalaisjärkisyys, joka kärjistettynä saa kainuulaiset suhtautumaan epäilevästi kaiken maailman kotkotuksiin ja vouhotuksiin. Tämä piirre tulee näkyviin kirjassa parissakin kohtaa. Maaliskuussa 1918 valkoiset asevelvolliset Kajaanissa ryhtyivät kapinaan ilmoittamalla, etteivät halua lähteä rintamalle ilman varusteita. Koulutus oli ollut lyhyt eikä edes jalkineita ollut jaettavaksi. Kapina päättyi vakavissa merkeissä, mm. paltamolainen talollisen poika Antti Leinonen tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan kapinoinnista. Valkoisten johto halusi pitää tapahtuneen mahdollisimman rajatusti tiedossa, ettei kapinahenki leviäisi.
Toinen esimerkki löytyy Viipurin taisteluista, joissa upseeri ihmettelee, kun kainuulainen valkosoturi ei juokse luodeilta suojaan vaan mieluummin kävelee ja toteaa vain, että "sattuu jos on sattuakseen".
Romppaisen kirjassa käy hyvin ilmi myös se, miten amatöörimäisenä sodankäynti alkoi vuonna 1918. Asevelvollisuutta ei ollut ollut voimassa pitkään aikaan, ei ollut aseita, ei ammuksia. Valkoisellakin puolella taistelijoita kuoli omien vahingonlaukauksiin. Kumpikin osapuoli joutui rakentamaan armeijansa varsin nopean koulutuksen ja järjestäytymisen perusteella. Valkoisessa armeijassa ristiriitoja tuli myös siitä, että Saksassa kouluttautuneet jääkärit ja Venäjän armeijassa palvelleet "ryssänupseerit" koettiin vastakohdiksi. Esimerkiksi nykyään varauksetonta ihailua nauttiva Mannerheim oli vuonna 1918 vasta saapunut takaisin Suomeen oltuaan noin kolmekymmentä vuotta Venäjän armeijan upseerina.
Kainuu 1918 kuvaa useita paikkoja, joissa voisi käydä kainuulaisten vapaussotureiden ja punakaartilaisten jäljillä. Kainuun hautausmailla on monia muistomerkkejä ja itsekin tiedän nähneeni Paltamossa muistomerkin, se vain ei ole nuorena minua oikein kiinnostanut. Hyrynsalmella voisi eläytyä Hallan ukon etappeihin, joita pitkin jääkäreiksi mielivät pyrkivät Ruotsiin. Vienan Karjalaan ei tällä hetkellä ole asiaa, mutta vuonna 1918 Kainuusta kuljettiin Vienan Karjalaan ja takaisin vähän väliä monen eri syyn vuoksi. Mäntyharjulla, Varkaudessa ja Haminassa kainuulaiset osallistuivat verisiin taisteluihin ja teloituksiin, kenties kuuluisimmassa tapauksessa Urho Kekkonen johti teloitusryhmää Haminassa. Myöskään Viipuriin tai Karjalankannakselle ei nyt ole asiaa sisällissodan jälkiä tutkimaan, mutta sielläkin kainuulaiset taistelivat ja moni myös heitti henkessä Viipurin verisissä taisteluissa ja teloituksissa. Helsingissä Annantalo on tainnut olla kirjassa mainittu Annankadun kansakoulu, jossa Kajaanin sissit majoittuvat valkoisten voittoparaatin aikana. Suomenlinnan lähellä Isosaaressa toimi vankileiri, jossa kainuulaiset vartioivat punavankeja. Urho Kekkonen tunnisti vankien joukosta tuttuja urheilijoita.
Kirjassa on kiehtovia henkilöitä, joista voisi lukea lisää. Kuuluisalla Rahjan veljesten asejunalla tuotiin Pietarista aseita ja niitä tuli myös Kainuuseen. Punainen agitaattori Janne Myyryläinen eli Jahvetti Moilainen mainitaan useasti. Kajaaniin sijoitettu komentaja, monia värikkäitä vaiheita sotilasurallaan elänyt Karl Hilén järjesti merkillisen sijaisteloituksen, josta syntyi paljon puhetta. Romppainen kuvaa myös naisten osuutta, mutta harmillisesti naiset jäävät sivumaininnoiksi, vaikka esimerkiksi Anna Wikströmin päiväkirja Turun tyttö Kajaanin sissirykmentissä 1918 on julkaistu vuonna 2008 ja ehdin jo olettaa, että Romppainen nostaisi Wikströmin tarinoita kirjaan mukaan.
Kirjassa vilisi paljon tuttuja sukunimiä ja kerkesin arvuutella, keille kaikille koulukavereilleni kirjassa mainitut punaiset ja valkoiset mahtoivatkaan olla sukua.
Kuten alussa mainitsin, tätä tuhtia ja perusteellisesta tietokirjaa voi suositella Kainuun ja sisällissodan historiasta kiinnostuneille. Muita varoitan: yksityiskohtainen teksti voi olla hieman puuduttavaa, jos nämä teemat eivät kolahda.
Tekstit
